Arvovapaa tiede ei ole mahdollista. Näin ajattelivat niin sanotun kriittisen teorian edustajat. Kriittinen teoria kritisoi positivistis-empiiristä kasvatustiedettä ja henkitieteellistä eli hermeneuttista pedagogiikkaa. Kriittisen pedagogiikan kasvatustieteilijät halusivat tuoda esille, että arvovapaa tiede on harha. Se on harha, joka jättää huomioimatta tieteen käytännön, yhteiskunnallisen käytännön ja poliittisen käytännön väliset riippuvuussuhteet.
Tiede on aina riippuvaista yhteiskunnasta, jossa sitä harjoitetaan, aivan kuten yhteiskunta on siinä harjoitettavasta tieteestä riippuvaista. Tiede ei ole vapaa oman aikansa yhteiskunnassa vallitsevista poliittisista linjauksista ja vallitsevasta hegemoniasta. Fasismin ja natsismin nousu 1900-luvun alkupuolen Euroopassa, toinen maailmansota ja holokausti olivat osoittaneet, että henkitieteellinen kasvatustiede oli näiden tieteen, yhteiskunnan ja poliittisten käytäntöjen yhteyksien suhteen voimaton, mutta empiiris-analyyttinen pedagogiikka oli niille suorastaan sokea.
Termiä kriittinen teoria käytti ensimmäisen kerran 1930-luvulla saksalainen, niin sanottuun Frankfurtin koulukuntaan kuulunut yhteiskuntateoreetikko Max Horkheimer. Hän haastoi kriittisellä teorialla vallitsevan käsityksen neutraalista ja arvovapaasta tieteestä. Horkheimerin mukaan tiede syntyy, elää ja vaikuttaa aina yhteiskunnan kontekstissa. Tiede on yleisen yhteiskunnallisen käytännön tuote, kuten hän totesi.
Horkheimer korosti, että tiede ei voi eristyä yhteiskunnasta. Se heijastelee yhteiskunnan taloudellista perustaa, tuotantorakenteita ja vallan dynamiikkaa. Jos tiede pyrkii tekemään eron tieteellisen käytännön ja yhteiskunnallisen käytännön välillä, se kätkee sisäänsä juuri sen riippuvuuden, jonka se yrittää hylätä. Tämä paradoksi näkyy myös nykypäivän tutkimusmaisemassa.
Tänä päivänä ajatus tieteestä yleisen yhteiskunnallisen käytännön tuotteena havainnollistuu, kun tarkastelemme, miten esimerkiksi tutkimuksen rahoitus, prioriteetit ja vaikutukset kietoutuvat yhä tiiviimmin taloudellisten ja poliittisten rakenteiden verkkoon. Tarkastellaan tätä näkemystä muutaman esimerkin avulla.
Esimerkki 1: tutkimuksen rahoitus ja tekoälyn kehitys
Suomessa, kuten monessa muussakin maassa, suurin osa akateemisesta tutkimuksesta saa rahoituksensa valtiolta tai yrityksiltä. Yritysten myöntämä rahoitus ohjaa tutkimusta kohti sovelluksia, joilla on kaupallista potentiaalia: bioteknologia, hyvinvointiteknologia ja tekoäly. Sen sijaan köyhyyden poistamista ei nähdä asiana – kuten ei montaa muutakaan yhteiskunnallista asiaa – johon kannattaisi panostaa, ellei sitten siihen liity jonkinlainen markkinataloudellinen ansaintalogiikka. Kaiken kaikkiaan yliopistoissa korostetaan nykyisin kilpailua, projektirahoitusta ja esimerkiksi julkaisuviittauksia. Tiede siis mallintuu markkinoiden mukaan. Tämän päivän ”kuuma peruna” on tekoälyn kehitys. Vaikka yliopistoissa tehdään tekoälytutkimusta, tapahtuu kehitys kansainvälisten suuryritysten, kuten Google, OpenAI ja Meta, imussa. Tavoitteena on luoda kulutustuotteita ja tuottaa voittoa rahoittajille. Samalla perustutkimus, jolla ei ole suoraa markkina-arvoa, jää usein varjoon.
Kriittisen teorian näkökulmasta tämä ei ole sattumaa, vaan rakenteellinen ilmiö: tiede mukautuu taloudelliseen järjestelmään, koska sen resurssit riippuvat siitä. Jos tutkimus ei tuota arvoa markkinoille, se menettää rahoituksen ja näin ollen myös mahdollisuuden vaikuttaa. Tämä vahvistaa sellaisia valtarakenteita, joissa taloudelliset intressit ohjaavat, mitä tiede tutkii ja millä menetelmillä.
Esimerkki 2: terveydenhuollon data ja kaupallistaminen
Suomessa on kehittynyt biopankkiverkosto ja Findata-palvelu, jotka keräävät kansalaisten sosiaali- ja terveysdataa. Tämä valtava tietovaranto ohjautuu pitkälti lääkekehitykseen ja geneettiseen lääketieteeseen eli alueisiin, joilla on selkeästi kaupallista hyötyä. Toisaalta tutkimus, joka tarkastelisi esimerkiksi mielenterveyttä sosiaalisena ja taloudellisena kysymyksenä, saa vähemmän rahoitusta, vaikka sen yhteiskunnallinen merkitys on suuri.
Kriittisen teorian kritiikki kohdistuu juuri tähän: tiede, joka keskittyy taloudellista arvoa tuottaviin kysymyksiin, jättää huomiotta ne yhteiskunnalliset haasteet, jotka eivät suoraan palvele markkinavoimia. Tällainen valikoivuus pitää yllä vallitsevia rakenteita ja estää kriittistä tarkastelua siitä, miten yhteiskunta voisi toimia oikeudenmukaisemmin.
Esimerkki 3: työelämän hierarkiat ja tutkimuksen fokusoituminen
Myös työn organisoinnista ja työelämän hierarkkisuudesta löytyy tarkasteltava esimerkki. Työmarkkinatutkimus painottuu usein yritysten tuottavuuteen ja kilpailukykyyn. Yksittäisten työntekijöiden arkipäivän kokemuksia tarkastellaan harvoin, koska ne eivät ole taloudellisesti merkityksellisiä. Pätkätyöläisten työelämän epävarmuuden tai ja muiden haasteiden tutkimus ei tuota taloudellisesti mitään.
Kriittinen teoria pyrkii paljastamaan ja muuttamaan sellaisia yhteiskunnallisia rakenteita, jotka rajoittavat ihmisten vapautta. Kun tutkimus keskittää huomionsa vain taloudellisesta arvoa tuottaviin aiheisiin, se menettää mahdollisuuden toimia yhteiskunnallisen muutoksen välineenä.
Miksi kriittinen teoria on edelleen relevantti?
Kriittinen teoria on edelleen varteenotettava, sillä se tekee arvot näkyviksi. Kuten Horkheimer kommentoi, tiede ei voi olla arvovapaata, sillä se on aina sidoksissa yhteiskunnan arvoihin ja intresseihin. Tunnistamalla nämä sidokset voimme alkaa pohtia, ketä tiede todella palvelee.
Kriittinen teoria sisältää myös muutoksen mahdollisuuden. Kriittinen teoria ei ole pelkkä analyysi, vaan toimintakehotus. Se haastaa tiedeyhteisön ja rahoittajat miettimään, miten tutkimus voisi palvella laajempaa yhteiskunnallista hyvää, ei vain markkinavoimia ja jatkuvaa kasvua.
Kriittinen teoria on myös kriittinen reflektio nykytilanteesta. Kun tarkastelemme esimerkiksi tekoälyn, terveydenhuollon datan tai työelämän tutkimuksen rahoitusrakenteita kriittisen teorian linssin läpi, näemme selvästi, miten taloudelliset intressit ohjaavat tiedettä. Tämä tieto antaa meille työkalun keskustella ja vaatia vaihtoehtoisia rahoitusmalleja, kuten julkista tutkimusrahoitusta, joka ei ole sidottu markkinavoimiin.
Kriittinen teoria tarjoaa siis voimakkaan viitekehyksen ymmärtää, miksi tiede ei koskaan ole täysin arvovapaata. Se paljastaa, miten taloudelliset ja poliittiset rakenteet ohjaavat tutkimuksen suuntaa ja sisältöä. Konkreettiset esimerkit, kuten esimerkiksi tekoälyn kehittämisen kaupallinen fokus, osoittavat, että kriittinen teoria on yhä ajankohtainen. Tiede ei saa kadottaa yhteiskunta- ja tiedekriittistä asennettaan, kykyään tarkastella, kyseenalaistaa ja muokata yhteiskunnan rakenteita. Tämä on ainoa tie kohti todellista, arvopohjaista ja vapauttavaa tiedettä.