Arvovapaa tiede ei ole mahdollista. Näin ajattelivat niin sanotun kriittisen teorian edustajat. Kriittinen teoria kritisoi positivistis-empiiristä kasvatustiedettä ja henkitieteellistä eli hermeneuttista pedagogiikkaa. Kriittisen pedagogiikan kasvatustieteilijät halusivat tuoda esille, että arvovapaa tiede on harha. Se on harha, joka jättää huomioimatta tieteen käytännön, yhteiskunnallisen käytännön ja poliittisen käytännön väliset riippuvuussuhteet.

Tiede on aina riippuvaista yhteiskunnasta, jossa sitä harjoitetaan, aivan kuten yhteiskunta on siinä harjoitettavasta tieteestä riippuvaista. Tiede ei ole vapaa oman aikansa yhteiskunnassa vallitsevista poliittisista linjauksista ja vallitsevasta hegemoniasta. Fasismin ja natsismin nousu 1900-luvun alkupuolen Euroopassa, toinen maailmansota ja holokausti olivat osoittaneet, että henkitieteellinen kasvatustiede oli näiden tieteen, yhteiskunnan ja poliittisten käytäntöjen yhteyksien suhteen voimaton, mutta empiiris-analyyttinen pedagogiikka oli niille suorastaan sokea.