He kuvaavat teoksessaan Johdatus kasvatustieteisiin (2002), kuinka 1900-luvun suomalaisessa kasvatustieteessä ovat kilvoitelleet kaksi suurta paradigmaa: enemmän kvantitatiivisiin menetelmiin turvautuva positivistinen ja kvalitatiivisiin menetelmiin luottava humanistis-yhteiskuntatieteellinen paradigma. Käyn tässä blogitekstissäni kursorisesti läpi nämä kaksi suurta linjaa. Tarkoituksenani on tällä lyhyellä vertailulla luoda taustaa tuleville kirjoituksilleni, joissa nostan tarkasteluni keskiöön kolmannenkin äänen – kriittisen pedagogiikan.

Positivistinen näkökulma nojaa luonnontieteisiin. Se korostaa mitattavuutta, havaintoa ja tulosten toistettavuutta. Positivistinen näkökulma on tarkoittanut kasvatustieteellisessä tutkimuksessa tutkimuskysymysten palauttamista kasvatus- ja kehityspsykologian kysymyksiksi. Kasvatus-, kehitys- ja oppimispsykologian avulla on saatu paljon merkittävää tietoa esimerkiksi siitä, miten lapset oppivat eri ikävaiheissa ja millaiset opetusmenetelmät tukevat oppimista parhaiten. Samalla kuitenkin on helposti käynyt niin, että kasvatuksen kysymykset ovat kaventuneet pelkästään psykologisiksi kysymyksiksi: oppiminen nähdään yksilön ominaisuuksien ja opettajan taitojen – tai taidon puutteiden – summana.

Humanistis-yhteiskuntatieteellinen paradigma lähestyy kasvatusta toisin. Se ei kysy ainoastaan miten opetetaan, vaan myös miksi ja mihin päämäärään. Se pyrkii ymmärtämään oppimista ja kasvatusta kokonaisvaltaisemmin. Se tarkastelee koulua ja kasvatusta osana yhteiskuntaa, joka vaikuttaa siihen, mitä koulussa tapahtuu ja mitä siellä opetetaan – kenen tietoa. Tällöin kysymys ei ole vain oppilaasta ja opettajasta, vaan myös arvoista, vallasta ja kulttuurista.

Kysymys ”normaalista” havainnollistaa tätä kahden paradigman lähestymistapaa hyvin. Positivistinen lähestymistapa tarkastelee ”normaalia” tilastollisesti. Tilastollisesti voidaan määritellä, mitä keskiverto-oppilaan pitäisi keskimääräisesti oppia. Poikkeamat ”normaalista” ovat selitettävissä oppijoiden henkilökohtaisilla ominaisuuksilla ja opettajan kyvykkyydellä tai kyvyttömyydellä. Keskimääräisyys määrittelee ”normaalin”.

Sen sijaan humanistis-yhteiskuntatieteellisessä lähestymistavassa ”normaali” määrittyy myös ajan, tilan, kulttuurin ja arvojen kautta: millaisessa yhteiskunnassa ja millaisissa olosuhteissa oppimisen ja kasvatuksen tavoitteet on määritelty. Miten oppija itse näkee asemansa ja paikkansa yhteiskunnassa, jossa hän elää? Millaiset mahdollisuudet hänellä on toteuttaa omia toiveitaan ja kykyjään? Mikä tänään on normaalia, ei välttämättä huomenna sitä olekaan.

Tässä kahden suuren linjan kilvoittelussa on myös kyse siitä, mitä arvostetaan tieteenä. Vaikka on itsestäänselvää, ettei kasvatuksen ja oppimisen haasteita ratkaista yhden paradigman avulla, psykologinen määrittyy edelleen kasvatuksen asiantuntijalausunnoissa kasvatustieteen keskeisimmäksi tieteelliseksi perustaksi, kuten Rinne, Kivirauma ja Lehtinen teoksessaan toteavat. Siksi on tärkeää pitää esillä myös se toinen ääni – kriittinen, humanistinen ja yhteiskuntatieteellinen näkökulma. Kasvatus ei koskaan tapahdu tyhjiössä – se on aina osa yhteiskuntaa, joka kasvattaa meidät tietynlaiseen maailmaan.